Kirjastotoimenjohtaja Tuula Haavisto piti Kaukajärven seurakuntatalossa 6.12.2011 itsenäisyysjuhlapuheen, josta jäätiin keskustelemaan vilkkaasti tilaisuuden jälkeen.

---

Sivistys siirtää hengen vuoria

Eletään vuotta 1861. Tampere on muutaman tuhannen asukkaan kaupunki, joka luo nahkaansa: puuvillatehtaalta 1820-luvulla alkanut teollisuus kasvaa ja lisääntyy. Suomen ensimmäinen paperikone on asennettu Frenckellille 1842, ja 1850-luvulta alkaen on kehittynyt jo varsinaista suurteollisuutta: tekstiiliteollisuuden lisäksi metallia, puunjalostusta ja myöhemmin kenkä- ja nahkateollisuutta.

1860-luvulle tultaessa varallisuutta ja vastuuntuntoa on kertynyt sen verran, että kaupungin kermaa alkaa huolestuttaa kasvavan väestön sivistystaso. Huolella on kaksi juurta: idealistinen eli pelätään turmioelämän rappioittavaa vaikutusta ja käytännöllinen eli tehtaiden tarve saada lukutaitoista työvoimaa. Postimestari Wessmannin johdolla joukko kaupungin sivistyneistöä kokoontuukin huhtikuussa 1861 Susiteettiin eli Seurahuoneelle perustamaan lainakirjastoa, joka levittäisi tiedon valoa ja vakiinnuttaisi lukutaitoa kansan keskuuteen.

Samaan aikaan Kyttälän huonomaineisessa kaupunginosassa tehtaantyttö Eriika Johanssonilla on palava lukemisen ja tietämisen halu: "Jotain olis tahtonut lukee, mutta kotona ei ollu kirjoja". 'Nottpekkin' tehtaan laitosmiehille perustamaan kirjastoon eivät naiset pääse, vaikka Eriika on juuri Nottbeckin pumpulitehtaalla töissä.

Eriikan pelastukseksi ja paratiisiksi sukeutuu Seurahuoneella perustettu lainakirjasto, jonne hän meni tavallisesti suoraan tehtaalta seitsemältä illalta. Paratiisi toimi melko pienillä resursseilla. Eriika kuvaa yhtä alkuaikojen tilaa, Kuninkaankadun ja Puuvillatehtaankadun kulmauksessa sijainnutta taloröttelöä: "Talo oli huono, että kaatua luuli. Se oli kuin matala kauppapuori. Ei siinä ollut rappua eikä kynnystä, kun mentiin sisään. Yks ovi oli vain eikä huonekaan suuri ollu. Kun ovesta tultiin, niin tiski oli moitis oven edessä poikki huoneen. Väkee oli lainastossa iso joukko. Eempummi tunsi kai minut. Jaha, sanoi hän, minä annan sulle tuon Sisaren sukkeluus ja leikin teko." Jälkipolvet ovat kertoneet, että Eriika siteerasi sisaren sukkeluuksia ulkoa vielä kymmeniä vuosia myöhemmin.

Kirjaston perustaminen oli iso askel kotikaupunkimme sivistämisen tiellä. Samanlaista liikehdintää oli ympäri Suomea: kirjastoilla on näinä vuosina 150-vuotisjuhlia ruuhkaksi asti.

Kirjastot puolestaan olivat mm. kansakoulujen ja raittiusliikkeen rinnalla osa yleistä kansanvalistusliikettä, jolla haluttiin nostaa suomalaiset eurooppalaisten sivistyskansojen joukkoon. Ne rakensivat kansallista identiteettiä Venäjän karhun kainalossa siinä kuin Snellmannin neuvottelema oma markan rahakin: rauhanomaisella tavalla ja pikkuhiljaa vyöryttämällä. Kiinnostava yksityiskohta on, että myös Viron itsenäisyyttä pohjustettiin 1970-luvulta alkaen samalla taktiikalla: käytettiin kirkkain silmin kaikki neuvostolainsäädännön mahdollisuudet ja vähän ylikin omien instituutioiden rakentamiseksi ja oman talouden pohjustamiseksi. Itsenäistyessään 1991 Virolla oli tästä syystä muita Baltian maita valmiimmat suunnitelmat jatkosta.

Sanan voima

Minulle tulee tästä kehityslinjasta mieleen Kalevala. Olen lukenut tai selannut aika monta kansalliseeposta Georgiasta (Pantterintaljainen) Maliin (Sundiata) nähdäkseni, pitävätkö tutkijoiden väitteet Kalevalan erityislaadusta paikkansa. Kyllä pitävät. Yleensä kansallissaagoissa taistellaan ja juonitellaan ankarasti, mutta vastustajan laulaminen suohon on mittelykeinona ainutlaatuinen. Kiinnittää huomiota että Kalevalan ainoa sotimiskohtaus, taistelu Sammosta, on aika surkea juttu. Siinä ei oikeastaan ole voittajia. Eepoksen loppuun Lönnrot on vielä koonnut kohtauksia, joissa Väinämöinen ja kertoja poistuvat näyttämöltä laulaen ja loitsien. Kentälle jää henkien taiston voittajana kristinusko.

Kalevalassa tieto, laulu, sana on väkevämpi kuin miekka. Sana on alussa ja lopussa. Kirjastopiireissä elätellään ajatusta, että tästä on suora linja suomalaisten suureen lukemisinnostukseen ja sitä myötä korkeisiin kirjastonkäyttölukuihin. Vaikka asiaa ei pysty todistamaan, tarjoamme tätä usein selitykseksi ulkomaalaisille kollegoille jotka ihmettelevät käyttötilastojamme. Suomalaiset uskovat sanan voimaan.

Itseymmärrys on osa sivistystä

Sivistys on siis valtava voima kansakunnan ja yksittäisen ihmisen oman identiteetin luomisessa.

Osa sivistystä on oman kulttuuriperinteen tuntemus. Olen seurannut 90-luvulla alkaen namibialaisten ystävien ponnisteluja kun he koettavat koota kansalliskirjastoonsa ja kansallisarkistoonsa Etelä-Afrikan apartheidin hävittämää ja maailman tuuliin päästämää historiaansa. Apartheidin näkökulmasta 'bantuhistoria' oli niin mitätön juttu, ettei sitä kannattanut arkistoida ja museoihin viedä. On namibialaisen kannalta karua kuulla, että parhaat kokoelmat esim. ovambokulttuurin esineistöä sijaitsevat Suomessa Lähetysmuseossa.

Meillä on Suomessa asiat kansainvälisessä vertailussa hyvin: tähänastinen historiamme on kirjoitettu muistiin, museokokoelmat ja arkistot ovat kattavat. Koulut ja kirjastot siirtävät kulttuuriperintöä eteenpäin niillekin joita vanhemmat eivät vie kulttuuririentoihin. Näihin asti pätenyt identiteettimme on tallessa ja järjestyksessä.

Uusi asetelma vaatii ja luo uutta

Mutta miten tästä eteenpäin? Miten elää tilanteessa, jossa yhtenäiskulttuuri alkaa kirjavoitua, kuten Suomessa nyt? Meitä alkaa olla monenlaisia ja suomea puhutaan jo nyt monin tavoin murtaen. Osa tulijoista on täällä aivan varmasti jäädäkseen. Heidän panoksensa pitäisi osata punoa viisaasti osaksi uutta suomalaisuutta.

Entä jos katsotaan mitä sivistyksen aineksia tulijoilla on mukanaan? Monilla maahanmuuttajien lähtömailla on takanaan satojen ja tuhansien vuosien historia ja rikkaat perinteet. Vaikkapa musiikkielämä ja tanssinharrastus maassamme ovat päässeet nauttimaan tästä ulottuvuudesta. Asiakaspalvelukulttuuri on arkipäivän sivistystä, jossa meillä alkuasukkailla voi olla tulijoilta opittavaa. Esimerkiksi Entressen kirjasto Espoossa on systemaattisesti hyödyntänyt tätä ulottuvuutta. Jos urheilu luetaan kulttuuriin, kirkastuu kuva entisestään.

Historian ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen yhteisvoimin on selvitetty sellaistakin asiaa, että taloudelliset kukoistuskaudet osuvat pääsääntöisesti kaupunkien ja valtioiden suvaitsevaisiin vaiheisiin. Eri kulttuurit tuottavat enemmän kun ne pääsevät hedelmälliseen vuorovaikutukseen keskenään.

Intia tunnetaan rauhanrakentaja Gandhista, mutta hänellä oli edeltäjä jo 1500-luvun loppupuolella: suurmoguli Akbar, joka on tullut tunnetuksi kukoistavan ja rauhanaikaa eläneen suurvallan luojana. Hän suosi aktiivisesti esimerkiksi uskontojen rinnakkaineloa.

1500-luvulla eli myös Leo Africanus, arabisyntyinen diplomaatti ja kirjailija joka risteili kristityn ja islamilaisen maailman välillä. Jouduttuaan vangiksi ja sitä kautta paavin 'ihmiskokoelmaan' hän kääntyi kristityksi ja sai töitä paavin kirjastonhoitajana. Tässä roolissa hän kirjoitti tutkielmia kristinuskon, islamin ja juutalaisuuden eroista ja yhtäläisyyksistä. Leo Africanusta voi sanoa uskonkiihkoisen aikansa ensimmäiseksi uskontotieteilijäksi: hän pystyi tutkijana asettumaan puolueettomalle tieteelliselle maaperälle ja tarkastelemaan uskontoja kiihkottomasti.

Leo Africanuksen kuvitteellisen elämäkerran 'Leo Afrikkalainen' on kirjoittanut laajasti lukenut libanonilaissyntyinen Amin Maalouf, joka on asunut vuosikymmenet Pariisissa. Pariisi on yksi niitä nykymaailman paikkoja, joka saa nauttia ja hyötyä omasta avaramielisyydestään. Siellä asuu myös yksi tunnetuimmista nykysäveltäjistämme, Kaija Saariaho.  Amin Maalouf on kirjoittanut libretot kolmeen Kaija Saariahon oopperaan. Pariisissa kohdanneet libanonilainen ja suomalainen ovat luoneet oopperoita, jotka onnistuvat koskettamaan ihmisiä ympäri maailman.

Tällainen vuorovaikutus on minusta se suunta, johon kannattaa pyrkiä. Näin myös Suomessa, vaikka täällä keskustelu monen kulttuurin elämisestä ja vaikutuksesta toinen toisiinsa on viime vuosina saanut ahdistuneita ja ahdistavia sävyjä. Näin ei ole pakko olla.

Sanoista tekoihin Tampereen museoissa

Tampereen kaupungin museot ovat lähteneet rakentamaan siltoja meidän ja muiden sivistysosaamisen välille. Avara museo -hankkeessa maahanmuuttajia on koulutettu kertomaan suomalaisesta kulttuuriperinnöstä muille maahanmuuttajille; on tosin jo osoittautunut että vetovoimaa on myös suomalaisten parissa. Keinona ovat mm. draamalliset opastukset.

Museot ovat projektissa myös saavana osapuolena. Japanilainen nuori nainen tekee tutkimusta Muumilaakson merkityksestä japanilaisille; tuo esiin asioita, joita meidän museot omin voimin eivät koskaan saisi tietoonsa. Venäläinen opas taustoitti neukkulaista agitaatioposliininäyttelyä omilla tiedoillaan ja elämänkokemuksillaan ja sai huiman suosion. Luonnontieteellisen museon metsänäyttelyssä muualta muuttanut opas osasi tulkita myös kulttuurisesti: tamperelaisille metsä on itsestäänselvyys, muualta tulleelle jänis ikkunan alla on ihme jonka hän asianmukaisesti nosti esiin.

Myös kirjastomme kielikahvila saa nauttia museon kurssilaisten esityksistä, jotka poikkeuksetta johtavat vilkkaaseen keskusteluun. Kielikahvila on yksi kirjaston omista panostuksista kulttuuriseen vaihtoon: siellä maahanmuuttajat pääsevät puhumaan suomea keskenään ja suomalaisten kanssa.

Museot ja muutkin kulttuuripalvelut ovat löytäneet toimivia ratkaisuja edellä esittämääni kysymykseen: miten rakennamme käytännössä toimivaa arkipäivän sivistystä kun elämäntapojen ja kulttuurien skaala maassa laajenee.

Voi tähän vastata myös suomalaisella sananlaskulla, joka kertoo sivistyneestä asenteesta ja pätee aivan varmasti yli kulttuuristen rajojen: Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!